Viime viikonloppuna vietettiin Epäonnistumisen päivää. Itsehän epäonnistun joka päivä; yrittäjänä, vanhempana, vaimona, ruokabloggaajana, ystävänä, tyttärenä. Epätäydellisyydestä kuitenkin vaietaan, myös ruokablogeissa. Pysähdyin aiheen äärelle vakavissani muutama viikko takaperin. Kuulin nuoresta anoreksiaan sairastuneesta tytöstä. Syyt sairauteen ovat varmasti moninaiset, mutta yksi asia kosketti erityisesti. Tyttö oli alunperin tutustunut 'terveelliseen elämään' ja kapeaan ruokavalioon tiettyjen ruokablogien kautta. Tyttö ei voinut uskoa että ihailemansa bloggaaja söi oikeassa elämässä muutakin kuin blogissa näkyviä blogin tyyliin sopivia ruokia.
Jäin miettimään bloggaajan vastuuta kertoa rehellisesti arjesta. Joku haluaa blogata luomuruuasta, mutta mitä löytyy ruokalistalta kiireisimpänä arki-iltana? Tai raakaruokabloggaaja suitsuttaa viherpirtelöä, mutta on juuri täyttänyt vatsansa äidin leipomalla pullalla. Totuus on että arkeni ei näyttäydy pelkästään kauniina ruokakuvina, inspiroivilla resepteillä ja säännöllisellä ateriarytmillä.
Blogi reality - haaste bloggaajille
Haastankin bloggaajat kertomaan yhdestä arkipäivästään totuudenmukaisesti. Ei kaunistelua, ei stailausta. Vain totuus. Alla pala omaa arkeani viime perjantailta. Lisää filtteröimätöntä realitysaastaa tulossa tällä viikolla!
 |
| Kahvia koneeseen heti aamusta. |
Perjantai 12.10.2012
Herätyskelloni soi klo 6:30. Silmänikään eivät ole vielä avautuneet, ja napsautan rutiininomaisesti espressokeittimen päälle. Mini havahtuu, ja aloittaa päivän väärällä jalalla. Nirso heittää edellisen illan puuron mikroon. Elämän eliksiiri alkaa valumaan Ranciliostani muodostaen créman oikeaoppisesti, mutta samassa - "Pyyyyhkimäään!"
Jätin ehkä kädetkin pesemättä, tajutessani että espresso on valunut jo yli optimaalisen 20 sekuntia. Nautin jättikupillisen laihaa sumppia aamupalaksi, ja kiiruhdan ovesta ulos. Joskus on hetkiä kun auto olisi ihan kätevä. Esimerkiksi silloin kun asiakaskäynti on Espoossa. HKL siivittää matkaani, ja läppärini on tungettu pohjattomaan käsilaukkuuni. Sillä välin kun istun bussissa Mini ja Nirso valmistautuvat tarhaan lähtöön. Minin sukkahousut ovat kittaset, ja syyshanskat liian heppoiset. Kynnet ovat taas kasvaneet pitkiksi ja otsatukka roikkuu otsalla. "Äiti kyllä hoitaa, heti kun kiire helpottaa."
Eihän se ole helpottanut, päinvastoin. Alle kaksi viikkoa uuden yritykseni lanseerauksesta, ja en voisi olla tyytyväisempi vastaanottoon. Samaan aikaan haukon happea. Kova työni ja panostukseni yritykseen tuntuu olevan niin kovin usein pois perheeltäni. Mistään muusta en pode niin paljon huonoa omaatuntoa. Perheen ja uran yhdistäminen menestyksekkäästi tuntuu toisinaan mahdottomalta tehtävältä.
Suu vaahtosi ja tajusin että en huomannut syödä palaveritarjoiluita. Syön 2 euron kinkku-aurajuustopiirakan ja kulautan sumpit Espoolaisessa ostarikahvilassa. Aamupala ja lounas samassa. Kuinka kätevää! Palaan työhuoneelleni, ja vastassa on jättämäni tiskikasa. Käyn heti ensimmäisenä sen kimppuun. Tiskattuani luen työmeilit. Joku on jo ehtinyt lähettää joukkomeilin haisevasta tiskialtaasta koko työhuoneelle kirosanojen saattelemana.
Iltapäivällä istun työhuoneella kaaoottisen kuittikasan keskellä. En ole hoitanut paperihommiani säntilliseen tapaani kesälomien jälkeen. Olen maksanut laskuja myöhässä. Saan paperit ojennukseen ja yritän tehdä lähtöä. Mieleeni muistuu yksi toisensä jälkeen pieniä asioita joita en ole ehtinyt tehdä. Viestejä Facebookissa joihin en ole vastannut. Kuvia joita en ole lähettänyt. Ystäviä joille en ole soittanut. Lopulta päätän vain lähteä. On perjantai ilta, ja isälläni on lauantaina 60-vuotisjuhlat. Käyn hakemassa lahjan keskustasta tyypillisesti viime tingassa. Kotona odottaisi lasagneainekset, mutta kinkku-aurajuustopiirakka ei pidä enää nälkääni. Kurvaan Puttesiin pizzalle ja viinilasilliselle. Kaikki meni, vaikka viereisessä pöydässä istuva roteva mies pitelee vatsaansa. Postaan Liemessä-Facebook ryhmään kuvan pizzasta. Lopputulos: taas yksi tykkääjä vähemmän.
Saavun kotiin ja koti on kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Tunnen kuinka voimat pakenevat ja yritän hetken levätä sohvalla. Vielä pitäisi kuitenkin jaksaa leikkiä tyttäreni kanssa. Olenhan ollut "jossain huitelemassa". Pölyn laskeudettua ja Minin mentyä nukkumaan, juon vielä kupposen teetä.
Vaikka elämä on joskus kaaosta, ja epätäydellistä, niin ainakin se on elämänmakuista! Pyrin löytämään myös niitä pieniä ilon aiheita ja kauniita asioita arjen keskeltä. Ehkä siitä on kuitenkin blogissanikin pohjimmiltaan kysymys.
Liemessä? Päivittäistä vertaistukea Liemessä-Facebook ryhmässä.
